Ajattelen, siis olen

Muistan aikoinaan istuessani lukiossa ensimmäisellä filosofian kurssin tunnilla, kun jo ensimmäisen vartin jälkeen kuulin ympäriltäni kuiskailua; "tää on ihan turha aine", "ei tästä oo mitään hyötyä, miks tätä opetetaan?". Siitä asti olen itsekin pohtinut mitä olen hyötynyt.
Ajattelun taito? Ehkä olen oppinut näkemään jotain uutta? En tule ehkä koskaan tietämään. Emme voi nähdä ja omaksua täydellisesti toistemme mielikuvia ja ajatuksia niin komplekseja, ettei niitä toisinaan verbaalisessa muodossa voi selittää. Silti yritän.

Liian monta kertaa minulle vastattiin "emmä tiiä", kun kysyin toiselta omaksuuko hän ajatukseni ja ideani jota selitin. Ehkä tämä on ajattelun taitoa. Taito omata monimutkaisimpiakin ajatuksia, mutta mikä tärkeintä, keksiä ja kehittää sellaisia itse.
Mitä hyötyä näistä ajatuksista sitten on? Miten ne tulevat koskaan vaikuttamaan elämäämme, jossa materialismi koittaa ottaa vallan päässämme? Voimme elää ja iloita ilmankin näitä ajatuksia. Voimmeko iloita synkimmälläkin hetkellä ilman näitä ajatuksia?

Näemme masentavia ja raivostuttavia asioita, joihin emme voi vaikuttaa. Me masennumme ja raivostumme. Näemme vääryyttä, johon meillä ei ole vaikutusvaltaa, voimme vain katsoa. Silti osaamme iloita elämästä. Tätä kutsuvat tasapainoksi.
En päättänyt nähdä maailmaa näin. Ajattelin.

Haluan elää todellisuudessa, jossa vihan ja ikävyyden sijaan näen syitä ja seurauksia. En halua ikävystyä nähdessäni nuoren tekevän itsemurhan, vaan haluan nähdä tämän nuoren vanhempien nousevan jaloilleen menetyksen kourasta. Haluan nähdä elämän kauniina, ajattelen sen kauniina.
Ajattelen, koen.

Kun koemme ikäviä asioita, reagoimme negatiivisilla tunteilla. Miksi haluaisin estää luonnollista reaktiota ja mahdollistaa tunteiden patoutumisen? En halua estää, haluan nähdä, ajatella ja kokea eri tavoin. Menetyksen hetkellä, ota suru vastaan ja koe se tunteena, älä ajatuksena. Menetyksen hetkellä, näe itsesi vahvempana ja yhtä kokemusta ja muistoa rikkaampana tulevaisuudessa. Käy se tie surun kautta täysin eri ajatuksella.

Mitä hyötyä tällaisesta ajattelusta lopulta on, jos voimme elää elämämme ilmankin? Onko se kaikki lopulta kiinni asioista kuten tulot ja elämäntilanne? Mielestäni tärkeintä on se, mitä koemme. Miten ajattelet, on suuri osa siitä, miten koet. Haluan kokea jotain kaunista. Haluan elää elämäni murtumatta suruun ja tragediaan, haluan kokea jotain kaunista elämämme pimeimmilläkin hetkillä. Ajattelen ne hetket toisin, koen ne toisin.

En halua pelkästään ajatella traumoista ja surusta selviämistä, haluan ajatella myös ilon tavoittelemista ja siitä kaiken irti ottamista. Yritän nauttia mahdollisimman paljon seurasta ja ihmisistä joiden keskellä elän. Vaikka jokin sosiaalinen tilanne olisi tylsä ja se tuntuisi turhalta, se jää muistoksi. Tee siitä muisto josta haluat pitää kiinni. Ajaessasi autolla ympäriinsä ilman päämäärää, älä tunne sitä turhana, vaan yritä nähdä jotain kaunista ja muistaa se. Tee muistoja.

Tärkeimpiä asioita mitä olen oppinut, on että käyttäytymällä hyvin heillekkin, joista ei erityisemmin pidä tai arvosta, voi lopulta elää ympäristössä jossa kenelläkään ei ole ongelmaa olla seurassasi.
Elää rauhassa.
Vihaamisen ja syrjimisen sijaan ymmärtäessään toista ja nähdessään lopulta vain syitä ja seurauksia, voi nähdä lopulta yhden ison kokonaisuuden ihmisistä jossa mekin olemme vain yksi biljoonista. Miksi ottaa joitain asioita niin vakavasti enää?
Elä ja ajattele aina miten itse haluat, kuka minä olen sinulle kertomaan miten ajatella ja olla? Se on jo enemmän kuin tarpeeksi että luit tämän tekstin loppuun asti.

Pedofilia

"Pedofiilit on sairaita!", totesi kerran ystäväni.

Kävimme väittelyä tästä pitkän aikaa omatessamme eri mielipiteet asiaan. Monesti olen kuullut jonkun vihaavan pedofiilejä ja olen saanut jopa kuvan meidän yhteiskunnastamme jossa suuri osa ihmisistä vihaa taikka inhoaa pedofiliaa.

On toki ymmärrettävää reagoida vihalla, kun lukee uutisista jonkun raiskanneen lapsen. On ymmärrettävää tuolla hetkellä vihata koko pedofiliaa itsessään, mutta toisaalta, mietin taas miksi rasitamme itseämme niin paljon muiden ihmisten ongelmilla.

En näe pedofiliaa sairautena kuten en homoseksuaalisuuttakaan tai muita seksuaalisuuteen liittyviä asioita. Meistä jokainen syntyy tietynlaisena, eivät homot voi homoseksuaalisuudelleen mitään eivätkä pedofiilit pedofilialleen. On ikävystyttävää mielestäni haukkua jotakuta joka ei voi jollekkin omalle asialleen mitään. En väitä että pedofiilit syntyisivät pedofiileinä, mutta elän todellisuudessa, missä pedofiili ei voi itselleen mitään eikä koskaan saanut siitä itse päättääkkään.

Miksi pedofiili sitten joskus ehkä päätyykin ratkaisuun, minkä luet lehdestä seuraavana päivänä? Kuvittele olevasi homoseksuaali ja eläisit vaikkapa 1500-luvulla, milloin homoseksuaalisuus oli rankaistavaa äärimmäisin keinoin. Miltä sinusta tuntuisi kun on niin vaarallista ja väärää toteuttaa omaa itseäsi? Elää kahleissa, mutta irtautuakko lopulta niistä, vaiko elää 'itsesi' loppuun asti kahlittuna.

Toki tässä on yksi suuri ero; pedofiilin 'itsensä toteuttaminen' aiheuttaa lapselle pahaa, eikä tämä sovi yhteiskunnassamme. Ei homoseksuaalin itsensä toteuttaminen aiheuta pahaa muille (kunhan ketään ei raiskata tai jotain muuta).

Kuvittele mitä se on olla ja elää itsenä, jona et välttämättä haluaisi olla, ja elää maailmassa missä et voi olla oma itsesi. Elää itsesi kahleissa.

Ymmärtämässäni yhteiskunnassa missä elämme, uskon että pedofiilin on todella vaikea sanoa kenellekkään olevansa mitä on. Kuinka suuri ahdinko se on hänelle? Ymmärrän sen kärsimyksenä. Miksi pilkata kärsivää? Ymmärrän, että on pelottavaa kuvitella, että joku ajattelisi sinunkin lapsista jotain sellaista, mutta haluatko ikinä tietää mitä joku saattaa sinustakin kuvitella? Ymmärrän, että on pelottavaa olla jonkun seurassa ja pelätä toisen tekevän jotain, mitä et ikinä haluaisi kuvitella.

Mutta oletko koskaan ajatellut niitä pedofiilejä, jotka eivät koskaan toteuta haluamaansa ja kärsivät niin paljon siitä? Kuinka joku voi kestää sen kaiken läpi? Kuinka vahva täytyy olla?

Minä ihannoin heitä jotka kestävät sen läpi rikkomatta muita vastaan. Ihmisiä jotka pysyvät päätöksessään.

En halua, että meidän yhteiskunnassamme halveksuttaisiin kärsiviä ihmisiä, mutta halveksua heitä, jotka ovat niin pahoin tehneet jotakuta vastaan? Jos toista vastaan rikkonut häpeääkin itseään ja on niin pahoillaan tekemästään, minun täytyisi tietää kuinka suuri kärsimys on olla ihminen, joka ei lopulta voinut itselleen mitään.

Toisaalta en voi koko asialle mitään. Haluan vain että kärsivät jaksaisivat itsensä loppuun asti, ja heidät palkittaisiin siitä.

Miksi koskaan vihaisin heitä?

Vihaisinko heitä,  jotka olisivat ylpeitä tekemästään? Viha rasittaa mieltä, miksi rasittaisin itseäni jos en voi vaikuttaa johonkin taikka tehdä minkäänlaista muutosta siihen?

Huumeet pahasta?

"Mä en voi kattoa kun sä vedät ton, meetkö muualle tekee sen", näin kuulin eräs ilta joltakulta eräässä tilanteessa, jossa toinen henkilö aikoi ottaa pillerin tehostaakseen humalatilaansa.
Juttelin pyynnön esittäneen henkilön kanssa hänen suhtautumisesta huumeisiin ja tein parhaani ymmärtääkseni hänen kantansa. Hän ei halunnut nähdä muiden ihmisten käyttävän aineita eri muodoissa ja hänen ratkaisunsa tähän olivat joskus kuulemma olleet fyysisiä.
Halusin tietää mitä me kaikki ajattelemme huumeista.

Monta kertaa olen kuullut että huumeet ovat pahasta ja niissä ei ole mitään hyvää. Olen kuullut näin niin monta kertaa, että lähdin miettimään aivan toista näkökulmaa tähän. Kysyin sen kysymyksen mitä kaikkien pitäisi esittää itselleen eksyessään elämään; "miksi?".

Miksi niin monilla ihmisillä on niin kielteinen kanta huumeisiin? He kertovat niiden rappeuttavan ihmisen elämän. He kertovat ihmisen elämän pyörivän lopulta huumeiden ympärillä. Tämä varmasti johtaa monenlaisiin ongelmiin, mikä ei tietenkään ole hyvä asia.
Jos se on kärsimystä, miksi katsomme muiden ihmisten kärsimistä pahalla? Koska he ovat aiheuttaneet sen itselleen? Toki koukkuun päätymiseen on kaikilla oma reittinsä ja syynsä mutta ylipäätänsä suurin huolenaiheeni on 'nistien' halveksuminen.
Jos sanot nistille töykeästi, mikset sano masentuneellekin? Entä jos nistikään ei ole päätynyt tilanteeseensa omasta kädestään? Onko viiltelykin oma päätös? Usein ensimmäisten aineiden ottaminen (ja siitä syystä lopulta koukkuun jääminen) tapahtuu oman käden kautta, mutta eikö kukaan mieti miksi joku siihen päätyy? Kuinka paljon ihmisen pitää jo kärsiä tai olla jollain tavalla erikoisessa tilanteessa että päätyy tähän ratkaisuun? Olenko minä heitä tuomitsemaan heidän päätöksistään?

Kysyin ystävältäni mitä hän tekisi jos hänen lähimmäisensä selväjärkisenä päättäisi kokeilla suonensisäisiä. Hän halusi estää lähimmäistään puhumalla. Kysyin miksi.
Tärkeintä on aina kysyä miksi joku ajattelee jollain tavalla.
Miksi hänen pitäisi välittää jostakusta joka päätyy omasta mielestä erittäin typerään päätökseen? Jos kyseessä on lähimmäinen, olisi mielestäni täysin inhimillistä yrittää estää toista järkeilemällä mutta lopulta, miten täytyy ajatella, jotta sallisi täysin toisen tekemän päätöksen?
Tavoitteenani on yrittää ymmärtää kaikkia mahdollisia ajattelutapoja jotka johtavat mitä rankimpien sekä vääriksi ymmärrettyjen asioiden ja tekojen hyväksymiseen.

"Miksi välittäisit jostakusta, jos hän kerran tekee niin typerästi?", On eri asia välittää ja tehdä valintoja. On valinta haukkua kadulla makaavaa nistiä, mutta on eri asia vihata tätä ihmistä kuin välittää koko ihmisen valinnoista.

Itse en usko että olen kukaan kertomaan kenellekkään miten heidän pitäisi olla ja mitä valintoja tehdä. En ole kukaan päättämään mitään toisen puolesta.
Olisi minun mielestäni parempi, jos ihmiset yrittäisivät mielummin ymmärtää huumeita käyttävää kuin vihata häntä, sillä miksi meidän pitäisi rasittaa itseämme muiden ihmisten päätöksillä jotka näemme vääriksi?

Näen maailman, mikä ei toimi ilman vääriä päätöksiä ja kärsimystä. Näen maailman, jossa on niin paljon hyvää ja luonnollisesti vastapainona niin paljon pahaakin. Miksi minun pitäisi nähdä toisen ihmisen elämänsä rappeuttamisen vääränä, kun näen vain yhden tämän maailman ihmisistä joka päätyy kärsimyksen tielle (tai niin sen useimmat mieltävät)? En halua vihata tai nähdä vääränä, sillä se aiheuttaa vain negatiivisia tunteita. Haluan ymmärtää ja nähdä pienen osan suuresta kokonaisuudesta, jota kutsumme elämäksi.

Uskon, että monilla koukkuun jääneillä on ollut syynsä aloittamiseen. Uskon myös, että monilla viiltelyyn päätyneillä on samankaltaiset syyt. Silti jotkut tuntemistani haukkuvat ensimmäistä vaikka näen nämä kaksi miltei samana.

Voimmeko koskaan sanoa onko huumeiden käyttö todella huono asia? Jos näen mitä kauniimpia ihmisiä (ajatuksiltaan), jotka ovat päässeet irti huumeista, muiden raittiudessa pysyneiden ihmisten joukossa nousevan muiden yläpuolelle mittarissa, jossa kirkon penkillä istuvan mielestä meidät tuonpuoleisessa mitataan. Tämä on se hetki, kun näen ihmisiä jotka ovat käyneet kivisen ja vaikean tien ollakseen jotain, mitä ymmärtääkseen täytyy käydä itse se sama tie. Via dolorosa.

Tämän kaiken jälkeen, miten voin sanoa huumeiden käytön olevan väärin? Miten voin sanoa sen myöskään olevan oikein.
Sanon sen olevan valinta.
Sanon sen olevan tie jota kulkea. Se ei välttämättä ole helppo.
En tuomitse.
En katso pahalla.
Haluan vain nähdä.

Kuollut elävä

Minulle kerran sanottiin:
"Se ihminen on kuollut, ei sitä enää ole".

Jäin miettimään tuota lausahdusta pidemmäksi aikaa ja totesin että totuus jonka koen, on aivan jotain muuta mitä minulle sanottiin.
Sitä sanotaan että kuolleet muuttuvat muistoiksi, mutta emmekö me kaikki ole suurimman osan ajasta muistoja toisillemme?
Mieti jotakuta ystävääsi. Milloin näit hänet viimeksi? Milloin viimeksi sait häneltä tekstiviestiä tai vastaavaa?
Jos vastauksesi on jotain muuta kuin "hän on vieressäni näköetäisyydelläni", hänkin on tavallaan muisto tällä hetkellä sinulle. Istuessasi yksin huoneessa, jokainen ihminen jonka olet koskaan nähnyt, on sinulle muisto sillä hetkellä.
Emme voi tuossa hetkessä tietää varmasti kuka on elossa ja kuka ei, sillä ei ole oikeastaan merkitystä, sillä olipa vastaus kumpi tahansa, he ovat silti kaikki muistoja.

Mikä tekee kuolleesta ihmisestä sitten kuolleen?
Elävien ihmisten parissa koemme uusia kokemuksia ja hetkiä, nämä siirtyvät seuraavalla hetkellä muistoiksi. Kuolleiden kanssa näemme heidät vielä kerran arkussa tai muussa tilanteessa, se on viimeinen muistomme kuolleesta.
Ainut ero elävän ja kuolleen välillä on se, että kuolleet eivät tuota enää uusia muistoja.
Entä jos et tule koskaan näkemään jotakuta ystävääsi? Jos tämä henkilö ei ole kuitenkaan siirtynyt ajasta ikuisuuteen sitten viimeisen näkemisenne, onko hän elossa vai onko hän kuollut? Oletetaan että hän ei ole kuollut mutta et tule saamaan hänestä uusia muistoja enään ikinä. Elävä kuollut. Ihminen joka on sinulle enään kokoelma muistoja ja hetkiä menneisyydestä. Entä jos ajattelisit samalla tavalla ihmisistä joiden tiedät kuolleen?
Onko kuolemakaan enään niin surullinen asia sen jälkeen?

Voimme todeta kauniilla sanoilla edesmenneiden olevan rakkaita kultaisia muistoja ikuisesti, mutta voimme ajatella sen aivan toisella tavalla... tavalla jolla et ehkä tuntisi henkilön kadonneen kokonaan.
Todellisuutemme kuitenkin koostuu kokemastamme ja ajatuksistamme. Ajattelutapasi on tärkeää.